Re-Clip: Vapaa käynti 17.10.2010

Pakollista kenttää ei voi jättää tyhjäksi.



Jossain joskus pari tyyppiä keksivät sellaisen jutun, että kutsuisivat porukkaa jonnekin pöheikköön katsomaan jotain ihme näyttelyä.
- Mitä siellä on, kysyttiin.
- Kai siellä jotakin on, vastattiin, joku sellainen höskä.
Sen suurempia lupauksia tuskin kenenkään tulisi ikinä antaa.

Paikan päällä lupaukset sitten lunastivat arvonsa korkojen kanssa: Nähtiin heppoja! Siitähän tietää olevansa maaseudulla. On myös mahdollista, että kuvittelimme näkevämme hevosia, koska tiesimme olevamme maaseudulla. Tämä houkuttelee maustamaan suolalla ajatuksen joukkohallusinaatiosta, jonka kokevat henkilöt alkavat nähdä taidetta siellä missä taidetta ei ole – tai maanläheisemmin teoksen missä teosta ei ole.



Re-Clip, josta käytän tässä nimeä Pietu, esittää kysymyksen: ”Voisiko pelkkä tilan olemassaolo ja sen mahdolliset eri käyttötarkoitukset ja (tuntematon) historia suhteessa sen nykytilaan luoda jänniteen, joka luo riittävän pohjan teokselle?” Näin minä sen ainakin kokisin, mutta missä määrin ja millaisena jännite ilmenee eri ihmisille, jotka saapuvat tilaan eri aikoina ja erilaisin mielialoin, toisistaan täysin eroavista yksilöllisistä aivotoiminnoista puhumattakaan? Lopulta olemme yhtä mieltä, ettei sillä kai ole mitään merkitystä, mitä tilassa tekee – ellei aleta ihan oikeasti tehdä selkeää erottelua tilan ja siihen tuotujen, rakennettujen, teosten välillä – mutta jollain tavalla on itseään päästävä toteuttamaan.

Käytöstä poistuneeseen tilaan on ajan myötä kertynyt jos jonkinmoisia merkkejä ja merkityksiä, jotka hautaavat alkuperäisen käyttötarkoituksen alleen, nostalgian tavoittamattomiin. Osaltaan tilan hylkääminen, jättäminen autioksi ja avoimeksi, on aloittanut sen minkä purkaminen vie päätökseen sillä erotuksella, että tuon pienen hetken siinä välissä tila oikeasti sallii lähes rajattoman olemisen, olkoonkin se tiettyihin puitteisiin eristettyä. Näin ollen enemmän mielikuvina pysyvät mahdollisuudet myös hautautuvat merkityksettömäksi välikerrokseksi uuden asemakaavan ja alueen yleisen historian väliin.
En aio yrittää selvittää rakennuksen historiaa sen enempää kuin pyrkiä luomaan omaa kuvitteellista tarinaa sen ympärille. Pietun tavoin haluan “etsiä luontevan ja perusteluita kaipaamattoman oman lähestymistapani ajalle, jonka siellä vietän”, mutta konkreettisten tekojen sijaan yritän saada otetta tilan vaikutuksesta tietoisuuteeni, sallia itselleni asiayhteydestä piittaamattomuuden, ja lopulta palata arkitodellisuuteen, toivoen että kokemani on saanut aikaan jonkin lähes huomaamattoman muutoksen maailmankuvassani, ilman että minun on sitä tarvinnut tietoisesti ja aivan liian helposti omaksua.

Perimmiltään olen tästä itse vastuussa, mutta se ei vapauta teosta velvoitteesta olla ajatuksia herättävä. Nähtyään kuvia näyttelystä ystäväni Taf sanoi, että olisi mahtavaa jos höskä tekisi itsemurhan protestina purkamista vastaan. Ehkä näin tapahtui, mutta kukaan ei vain huomannut sitä, eikä ketään kiinnostanut.
ykskeppi[x]gmail.com
Ei tekstejä.
Ei tekstejä.

Anna Estarriola & Jussi Suvanto 17.6. - 15.7.2010

Jotenkin se jäi päähän, kun tie viettää vähän oikealle ja sitten huomaa jo olevansa nurmikolla, mutta hortoilu jatkuukin loivenevana kaarena uuden maaston alkaessa hahmottua ja lopulta reitti täsmentyy jostain sieltä puitten välistä löytyvään suoraan linjaan takaisin jollekin polulle.

Henriikka Härkönen: Umpihanki 1.2.-14.2.2010

Ajetaan Mäkelänkatua kohti Tuusulan väylää. Kääntyäkseen vasemmalle Koskelantien risteyksessä on käännyttävä ennen valoja oikealle ja koukattava liikenneympärän kautta kohti Pasilaa. Ohjeita noudattamalla on teos tässä vaiheessa ohitettu, mikä ei tarkoita sitä, että se olisi liikenneympyrässä.

Jos ohjeet ovat selkeät mutta epäjohdonmukaiset, pitääkö yrittää selvittää niiden takana piilevä logiikka? Jos ei halua suoraan seurata esimerkkiä, voi kulkea aiheen ohi ja jääräpäisesti lähteä hakemaan omaa reittiä, mutta mitä tehdä jos joku sabotoikin suunnitelmia?

Lähdetään kehittelemään ajatusta siitä, että lumi symbolisoi puhtautta. Ovatko sen alle hautautuneet talot tällöin raiskauksen välineitä vai tämän neitsyen huostaan ottamia? Tunkeutuva hautautuminenhan on turvapaikan hakemista, kun taas vyöryn aiheuttama on kuin jonkun olemassa olon pois pyyhkimistä.

Näenkö Henriikan teoksen väkivaltaisena, koska se kohdistuu minun hänelle tarjoamaan alueeseen, jolle tietenkin muodostin omat alitajuiset odotukseni? Vaikka tarkoituksena olikin tehdä ihan mitä vain ihan missä vain, ei mikään velvoita minua rakastamaan Henriikan lapsia kuin omiani. Itse asiassa tämä olisi hyvinkin sopimatonta.

Yhtä kaikki, Henriikan suhtautuminen on fyysistä, mikä osiltaan täydentää asettamieni viitteellisten kehysten ja tulkinnanvaraisesti rajatun alueen tarjoaman pinnan. Samalla se myös rikkoo tämän pinnan käsitteellisen arvon yhtä välinpitämättömästi kuin paperin merkityksen peittoava teksti.

Tällöin pinnan struktuuri muodostuu olennaiseksi. Aivan kuin paperia löytyy eri käyttötarkoituksiin soveltuvina, on Henriikka valinnut käsiteltäväkseen alueen sisäiseen rakenteeseen sopivan aiheen, jota on helppo tarkastella osoituksena illusoorisen estetiikan jatkuvasta kiehtovuudesta ennen kuin sen avaama nostalgian lähde jälleen tukitaan älyllisellä pohdinnalla.

Ajattelisin kuitenkin Henriikan tehneen päätöksensä sen perusteella, miten kyseinen pinta on häntä puhutellut. Näin hän on eleellään lainannut äänensä mykälle kinokselle, toiminut jonkinlaisena meediona tai tulkkina kahden määrittelemättömän kielen välillä ja käyttänyt tähän selkeää, mutta myös tulkinnanvaraista kieltä.

Tässä Henriikka välttää leimaamasta teosta tyhjänpäiväistä oivallusta esitteleväksi ja tarjoaa lähtökohdan, joka kiusallisen helposti tuo mieleen lumisokeudesta palautuvan katseen asteittaisen muuttumisen epämääräisestä selkeään, mahdollisesti yllättävässä ympäristössä.

Pyrin antautumaan mielleyhtymien vietäväksi, mutta lopulta olen ajatukselle liian vastahakoinen.


J. Suvanto, galleria Yks keppi

Something Longer In Honour of the Summer's End
 

Have you ever made a New Year's resolution to start a gallery? I know I haven't, but still on January 17 2010 I sent an email to an artist, explaining that the gallery is marked in red on the map. There's no name yet, but I've attached a frame of reference, within which the gallery operates. The frame of reference was a traffic sign with a detour for turning left in a crossing where this was not allowed. The artist was Henriikka.

The concept was simple: I would find a spot in the city, invite an artist, send out invitations and in the end write a short article about the exhibition. The execution was something else. At the time my atelier was close to the designated gallery and one evening Henriikka dropped by after she had seen the spot. We talked about this and that, and came up with a name for the gallery, Yks keppi.

Since the gallery didn't have any walls, we decided that the opening should be held somewhere inside (this was when winters were still cold) or maybe between inside and outside, the classic in-between. We decided it would be on the ferry between Helsinki and Suomenlinna, a UNESCO World Heritage Site in the archipelago. To add authenticity we would serve hot chocolate with rum.

A handful of people came to the opening and on the ferry Henriikka told us what she had done. The designated spot for the exhibition was at that time used for dumping snow, so she had inserted miniature houses into the piles, as if they had been buried under an avalanche. I remember someone wanted to know how such an artwork could be bought, but I'm not sure if anyone went to see it in the end.

When the ferry arrived in Suomenlinna we led the people towards an unknown destination. It was a wooden frame, several meters tall and wide, perfect for a little presentation. We handed out prints on wet paper that had been frozen with that famous picture of Einstein, his hair yellow, his tongue magenta and his face blue, and gave a short lecture about St. Bernard dogs. Supposedly they grow up to look like German shepherds if you don't raise them in the right climate.

- Jussi

23.1.2018