Anna Estarriola & Jussi Suvanto 17.6. - 15.7.2010
Jotenkin se jäi päähän, kun tie viettää vähän oikealle ja sitten huomaa jo olevansa nurmikolla, mutta hortoilu jatkuukin loivenevana kaarena uuden maaston alkaessa hahmottua ja lopulta reitti täsmentyy jostain sieltä puitten välistä löytyvään suoraan linjaan takaisin jollekin polulle.
Henriikka Härkönen: Umpihanki 1.2.-14.2.2010
Ajetaan Mäkelänkatua kohti Tuusulan väylää. Kääntyäkseen vasemmalle Koskelantien risteyksessä on käännyttävä ennen valoja oikealle ja koukattava liikenneympärän kautta kohti Pasilaa. Ohjeita noudattamalla on teos tässä vaiheessa ohitettu, mikä ei tarkoita sitä, että se olisi liikenneympyrässä.
Jos ohjeet ovat selkeät mutta epäjohdonmukaiset, pitääkö yrittää selvittää niiden takana piilevä logiikka? Jos ei halua suoraan seurata esimerkkiä, voi kulkea aiheen ohi ja jääräpäisesti lähteä hakemaan omaa reittiä, mutta mitä tehdä jos joku sabotoikin suunnitelmia?
Lähdetään kehittelemään ajatusta siitä, että lumi symbolisoi puhtautta. Ovatko sen alle hautautuneet talot tällöin raiskauksen välineitä vai tämän neitsyen huostaan ottamia? Tunkeutuva hautautuminenhan on turvapaikan hakemista, kun taas vyöryn aiheuttama on kuin jonkun olemassa olon pois pyyhkimistä.
Näenkö Henriikan teoksen väkivaltaisena, koska se kohdistuu minun hänelle tarjoamaan alueeseen, jolle tietenkin muodostin omat alitajuiset odotukseni? Vaikka tarkoituksena olikin tehdä ihan mitä vain ihan missä vain, ei mikään velvoita minua rakastamaan Henriikan lapsia kuin omiani. Itse asiassa tämä olisi hyvinkin sopimatonta.
Yhtä kaikki, Henriikan suhtautuminen on fyysistä, mikä osiltaan täydentää asettamieni viitteellisten kehysten ja tulkinnanvaraisesti rajatun alueen tarjoaman pinnan. Samalla se myös rikkoo tämän pinnan käsitteellisen arvon yhtä välinpitämättömästi kuin paperin merkityksen peittoava teksti.
Tällöin pinnan struktuuri muodostuu olennaiseksi. Aivan kuin paperia löytyy eri käyttötarkoituksiin soveltuvina, on Henriikka valinnut käsiteltäväkseen alueen sisäiseen rakenteeseen sopivan aiheen, jota on helppo tarkastella osoituksena illusoorisen estetiikan jatkuvasta kiehtovuudesta ennen kuin sen avaama nostalgian lähde jälleen tukitaan älyllisellä pohdinnalla.
Ajattelisin kuitenkin Henriikan tehneen päätöksensä sen perusteella, miten kyseinen pinta on häntä puhutellut. Näin hän on eleellään lainannut äänensä mykälle kinokselle, toiminut jonkinlaisena meediona tai tulkkina kahden määrittelemättömän kielen välillä ja käyttänyt tähän selkeää, mutta myös tulkinnanvaraista kieltä.
Tässä Henriikka välttää leimaamasta teosta tyhjänpäiväistä oivallusta esitteleväksi ja tarjoaa lähtökohdan, joka kiusallisen helposti tuo mieleen lumisokeudesta palautuvan katseen asteittaisen muuttumisen epämääräisestä selkeään, mahdollisesti yllättävässä ympäristössä.
Pyrin antautumaan mielleyhtymien vietäväksi, mutta lopulta olen ajatukselle liian vastahakoinen.
J. Suvanto, galleria Yks keppi
Jos ohjeet ovat selkeät mutta epäjohdonmukaiset, pitääkö yrittää selvittää niiden takana piilevä logiikka? Jos ei halua suoraan seurata esimerkkiä, voi kulkea aiheen ohi ja jääräpäisesti lähteä hakemaan omaa reittiä, mutta mitä tehdä jos joku sabotoikin suunnitelmia?
Lähdetään kehittelemään ajatusta siitä, että lumi symbolisoi puhtautta. Ovatko sen alle hautautuneet talot tällöin raiskauksen välineitä vai tämän neitsyen huostaan ottamia? Tunkeutuva hautautuminenhan on turvapaikan hakemista, kun taas vyöryn aiheuttama on kuin jonkun olemassa olon pois pyyhkimistä.
Näenkö Henriikan teoksen väkivaltaisena, koska se kohdistuu minun hänelle tarjoamaan alueeseen, jolle tietenkin muodostin omat alitajuiset odotukseni? Vaikka tarkoituksena olikin tehdä ihan mitä vain ihan missä vain, ei mikään velvoita minua rakastamaan Henriikan lapsia kuin omiani. Itse asiassa tämä olisi hyvinkin sopimatonta.
Yhtä kaikki, Henriikan suhtautuminen on fyysistä, mikä osiltaan täydentää asettamieni viitteellisten kehysten ja tulkinnanvaraisesti rajatun alueen tarjoaman pinnan. Samalla se myös rikkoo tämän pinnan käsitteellisen arvon yhtä välinpitämättömästi kuin paperin merkityksen peittoava teksti.
Tällöin pinnan struktuuri muodostuu olennaiseksi. Aivan kuin paperia löytyy eri käyttötarkoituksiin soveltuvina, on Henriikka valinnut käsiteltäväkseen alueen sisäiseen rakenteeseen sopivan aiheen, jota on helppo tarkastella osoituksena illusoorisen estetiikan jatkuvasta kiehtovuudesta ennen kuin sen avaama nostalgian lähde jälleen tukitaan älyllisellä pohdinnalla.
Ajattelisin kuitenkin Henriikan tehneen päätöksensä sen perusteella, miten kyseinen pinta on häntä puhutellut. Näin hän on eleellään lainannut äänensä mykälle kinokselle, toiminut jonkinlaisena meediona tai tulkkina kahden määrittelemättömän kielen välillä ja käyttänyt tähän selkeää, mutta myös tulkinnanvaraista kieltä.
Tässä Henriikka välttää leimaamasta teosta tyhjänpäiväistä oivallusta esitteleväksi ja tarjoaa lähtökohdan, joka kiusallisen helposti tuo mieleen lumisokeudesta palautuvan katseen asteittaisen muuttumisen epämääräisestä selkeään, mahdollisesti yllättävässä ympäristössä.
Pyrin antautumaan mielleyhtymien vietäväksi, mutta lopulta olen ajatukselle liian vastahakoinen.
J. Suvanto, galleria Yks keppi