Galleria Yks keppi

Re-Clip: Vapaa käynti 17.10.2010

Pakollista kenttää ei voi jättää tyhjäksi.

Jossain joskus pari tyyppiä keksivät sellaisen jutun, että kutsuisivat porukkaa jonnekin pöheikköön katsomaan jotain ihme näyttelyä.

- Mitä siellä on, kysyttiin.
- Kai siellä jotakin on, vastattiin, joku sellainen höskä.

Sen suurempia lupauksia tuskin kenenkään tulisi ikinä antaa.

Paikan päällä lupaukset sitten lunastivat arvonsa korkojen kanssa: Nähtiin heppoja! Siitähän tietää olevansa maaseudulla. On myös mahdollista, että kuvittelimme näkevämme hevosia, koska tiesimme olevamme maaseudulla. Tämä houkuttelee maustamaan suolalla ajatuksen joukkohallusinaatiosta, jonka kokevat henkilöt alkavat nähdä taidetta siellä missä taidetta ei ole – tai maanläheisemmin teoksen missä teosta ei ole.

Re-Clip, josta käytän tässä nimeä Pietu, esittää kysymyksen: ”Voisiko pelkkä tilan olemassaolo ja sen mahdolliset eri käyttötarkoitukset ja (tuntematon) historia suhteessa sen nykytilaan luoda jänniteen, joka luo riittävän pohjan teokselle?” Näin minä sen ainakin kokisin, mutta missä määrin ja millaisena jännite ilmenee eri ihmisille, jotka saapuvat tilaan eri aikoina ja erilaisin mielialoin, toisistaan täysin eroavista yksilöllisistä aivotoiminnoista puhumattakaan? Lopulta olemme yhtä mieltä, ettei sillä kai ole mitään merkitystä, mitä tilassa tekee – ellei aleta ihan oikeasti tehdä selkeää erottelua tilan ja siihen tuotujen, rakennettujen, teosten välillä – mutta jollain tavalla on itseään päästävä toteuttamaan.

Käytöstä poistuneeseen tilaan on ajan myötä kertynyt jos jonkinmoisia merkkejä ja merkityksiä, jotka hautaavat alkuperäisen käyttötarkoituksen alleen, nostalgian tavoittamattomiin. Osaltaan tilan hylkääminen, jättäminen autioksi ja avoimeksi, on aloittanut sen minkä purkaminen vie päätökseen sillä erotuksella, että tuon pienen hetken siinä välissä tila oikeasti sallii lähes rajattoman olemisen, olkoonkin se tiettyihin puitteisiin eristettyä. Näin ollen enemmän mielikuvina pysyvät mahdollisuudet myös hautautuvat merkityksettömäksi välikerrokseksi uuden asemakaavan ja alueen yleisen historian väliin.

En aio yrittää selvittää rakennuksen historiaa sen enempää kuin pyrkiä luomaan omaa kuvitteellista tarinaa sen ympärille. Pietun tavoin haluan “etsiä luontevan ja perusteluita kaipaamattoman oman lähestymistapani ajalle, jonka siellä vietän”, mutta konkreettisten tekojen sijaan yritän saada otetta tilan vaikutuksesta tietoisuuteeni, sallia itselleni asiayhteydestä piittaamattomuuden, ja lopulta palata arkitodellisuuteen, toivoen että kokemani on saanut aikaan jonkin lähes huomaamattoman muutoksen maailmankuvassani, ilman että minun on sitä tarvinnut tietoisesti ja aivan liian helposti omaksua.

Perimmiltään olen tästä itse vastuussa, mutta se ei vapauta teosta velvoitteesta olla ajatuksia herättävä. Nähtyään kuvia näyttelystä ystäväni Taf sanoi, että olisi mahtavaa jos höskä tekisi itsemurhan protestina purkamista vastaan. Ehkä näin tapahtui, mutta kukaan ei vain huomannut sitä, eikä ketään kiinnostanut.

ykskeppi[x]gmail.com

Henriikka Härkönen: Umpihanki 1.2.-14.2.2010

Ajetaan Mäkelänkatua kohti Tuusulan väylää. Kääntyäkseen vasemmalle Koskelantien risteyksessä on käännyttävä ennen valoja oikealle ja koukattava liikenneympärän kautta kohti Pasilaa. Ohjeita noudattamalla on teos tässä vaiheessa ohitettu, mikä ei tarkoita sitä, että se olisi liikenneympyrässä.

Jos ohjeet ovat selkeät mutta epäjohdonmukaiset, pitääkö yrittää selvittää niiden takana piilevä logiikka? Jos ei halua suoraan seurata esimerkkiä, voi kulkea aiheen ohi ja jääräpäisesti lähteä hakemaan omaa reittiä, mutta mitä tehdä jos joku sabotoikin suunnitelmia?

Lähdetään kehittelemään ajatusta siitä, että lumi symbolisoi puhtautta. Ovatko sen alle hautautuneet talot tällöin raiskauksen välineitä vai tämän neitsyen huostaan ottamia? Tunkeutuva hautautuminenhan on turvapaikan hakemista, kun taas vyöryn aiheuttama on kuin jonkun olemassa olon pois pyyhkimistä.

Näenkö Henriikan teoksen väkivaltaisena, koska se kohdistuu minun hänelle tarjoamaan alueeseen, jolle tietenkin muodostin omat alitajuiset odotukseni? Vaikka tarkoituksena olikin tehdä ihan mitä vain ihan missä vain, ei mikään velvoita minua rakastamaan Henriikan lapsia kuin omiani. Itse asiassa tämä olisi hyvinkin sopimatonta.

Yhtä kaikki, Henriikan suhtautuminen on fyysistä, mikä osiltaan täydentää asettamieni viitteellisten kehysten ja tulkinnanvaraisesti rajatun alueen tarjoaman pinnan. Samalla se myös rikkoo tämän pinnan käsitteellisen arvon yhtä välinpitämättömästi kuin paperin merkityksen peittoava teksti.

Tällöin pinnan struktuuri muodostuu olennaiseksi. Aivan kuin paperia löytyy eri käyttötarkoituksiin soveltuvina, on Henriikka valinnut käsiteltäväkseen alueen sisäiseen rakenteeseen sopivan aiheen, jota on helppo tarkastella osoituksena illusoorisen estetiikan jatkuvasta kiehtovuudesta ennen kuin sen avaama nostalgian lähde jälleen tukitaan älyllisellä pohdinnalla.

Ajattelisin kuitenkin Henriikan tehneen päätöksensä sen perusteella, miten kyseinen pinta on häntä puhutellut. Näin hän on eleellään lainannut äänensä mykälle kinokselle, toiminut jonkinlaisena meediona tai tulkkina kahden määrittelemättömän kielen välillä ja käyttänyt tähän selkeää, mutta myös tulkinnanvaraista kieltä.

Tässä Henriikka välttää leimaamasta teosta tyhjänpäiväistä oivallusta esitteleväksi ja tarjoaa lähtökohdan, joka kiusallisen helposti tuo mieleen lumisokeudesta palautuvan katseen asteittaisen muuttumisen epämääräisestä selkeään, mahdollisesti yllättävässä ympäristössä.

Pyrin antautumaan mielleyhtymien vietäväksi, mutta lopulta olen ajatukselle liian vastahakoinen.

J. Suvanto, galleria Yks keppi

Briefs

Henriikka Härkönen: Deep Snow, Very Deep Snow, 1 - 14 Feb 2010

I’d say it’s pretty obvious you can’t see it. So, try, if you can, to envision a village buried under an avalanche. That’s what I did, anyway, when Henriikka told me what she was going to do. Unlike me, you can also conceive of the site what you wish but please don’t set it outside the city. Whatever your impression of Helsinki in February is will do. Ok, it was exceptionally snowy and it stayed white and the piles grew every day. Just to be sure, we’re not talking about a real village under fake snow and not the other way around either, nor both at the same time or in succession. It’s more like a chain of events, so imagine a loop barely sticking out of a vast area of hard-packed snow. Out of curiosity you could pull it out a bit and notice the snow’s surface starting to crack as the surrounding links force up against it. Drawing the chain a bit more the top of the snow would begin to tear apart as the connections emerge from within. Perhaps that’s enough, or already too much, for it might rouse up too much curiosity of where the end of the chain might be, not to mention the other end. An impatient yank and a length of chain would burst through the snow, revealing a trail curling away into the horizon. It wouldn’t make much difference to try and follow it since at this point it should be pretty clear you’re in the middle of nowhere. That’s when you start to imagine a St. Bernard…

Something Longer In Honour of the Summer's End

A text

We set out to plant, to grow, to nourish ourselves and others, to embed a foreign object in the heart of nature, to implant an alien body in her womb. We made plans and we shred them apart, and scattered the remains in a stream of mud and invited others to flounder across.

We called our task a growing repression, taking turns on shining and raining on whatever it was we were trying to grow, using whatever sticks and bits of string we could get our hands on to force it into its predestined form, not caring if this would make it warp or grow out of shape, out of proportion. We left it to wither, then relentlessly bent the branches until they snapped, and eventually twined them steady with the still vigorous bark.

All this makes me feel not wanting to go back, having never felt like going there in the first place, to revisit a dreamlike memory and have it turn into a nightmare, always wanting to get out as soon as possible, although in the midst of it we did almost manage to feel homey enough, there in the bushes, making it even more eerie an experience. A place that draws your thoughts is quick to grab you in a lulling embrace and just as quick to clutch you in a discomforting feeling of bond.

Was it a scheme, then? Plotted like a hand grenade painted as an egg, hatched by a bunny disguised as a sheep? Yes, perhaps, but then again, maybe not. There must be some space left for doubt and nothing else.

Again I assume a somewhat pessimistic stance of consideration I feel is necessary in order to step outside one’s sphere of personal engagement towards an activity. A truly evolving process mustn’t be confined to its origins any more than it can be entirely separated. To seek for a metaphor from nature, taking scions from a plant, deliberately chosen on account of certain qualities, and observing their growth into something distinct – and wouldn’t it be nice to allow this to happen without further mingling, in a proper scientific fashion?

Especially when dealing with abstractions that tend to have very little natural development of their own. Ideas on the other hand do evolve without deliberate manipulation, in fact they thrive in unreachable depths of our subconscious, collective or scattered, susceptible to, and in return reforming, whatever factors might be subsumed within. Our very own repressors-in-residence.

Now, dig, the point is this: Why not, for a change, try not to rhyme or flirt or whatever it is that gives our doings [as in boing] that necessary twist, and see where that goes.

Yks keppi

Re-Clip: Vapaa käynti 17.10.2010

Anna Estarriola & Jussi Suvanto 17.6. - 15.7.2010

Henriikka Härkönen: Umpihanki 1.2.-14.2.2010

Anna Estarriola & Jussi Suvanto: A Growing Repression in Three Parts 17 Jun - 15 Jul 2010

Henriikka Härkönen: Deep Snow, Very Deep Snow, 1 - 14 Feb 2010

A text